Vanha suola janottaa

Siinä se oli. Kauniin tumman ruskeana, harja hieman sekaisin, suuret ruskeat silmät tarkkaavaisena katsellen, korvia höristellen. Hieman arkaillen, mutta rauhallisena ihan kätteni ulottuvilla. Ensimmäinen kosketus samettiturpaan sai muistot juoksemaan mielessä. Minun omat samettiturpani, ikävä kulki läpi kuin sähköisku. Se tuoksu, se tunne, se lämpö mikä hevosesta tulee. Pitkästä aikaa ja ihan pienen hetken sain taas olla se heppatyttö, mitä taatusti olen aina.
En tiedä vielä edes tämän hepan nimeä, mutta tiedän että tulemme tutuksi. Saan vielä tilaisuuden tutustua häneen ja niihin muutamaan muuhun viereisellä laitumella. Nyt en ollut oikein varautunut tähän kohtaamiseen. En asianmukaisesti pukeutuen enkä oikein henkisestikään. Niin kovin kaipuu omia, kauan sitten olleita hevosia kohtaan iski. Ja ikävä koskettaa, hoitaa, rapsuttaa näitä ihania, isoja viisaita eläimiä. Tehdä tallitöitä, luoda sontaa, kantaa heiniä ja vettä. Totuus hevosen omistamisesta ei ole ihan niin ruusuinen kuin pikkutyttönä kuvittelee. Se on kovaa työtä, sitoutumista ja valtavaa vastuuta. Itse ostin ensimmäiseni kolmikymppisenä. Aikuisena, kun luuli tietävänsä. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois kummankaan hevoseni kohdalta, itseasiassa olisin ottanut niitä päiviä enemmänkin, mutta olen kiitollinen kaikesta siitä mitä tuolloin opin. Jopa tyhjästä pankkitilistä :)

Onneksi tiedän, että pääsen uudelleen ja jälleen näiden ihanuuksien kanssa touhuamaan. Taidanpa ottaa myös tyttöseni mukaan. Samanlaisia heppahöperöitä ollaan kaikki :)