Kun inspiraatio iskee..

Minulla on ollut jo jonkin aikaa ihan mahdoton inspiraatio ja innostus sisustamiseen. Minuun se näköjään iskee oikein isosti syksyllä, kevään sijasta. Olen jo melkein kyllästymiseen asti katsellut sisustuskuvia Instagramista ja Pinterestistä. Varsinkin noita norjalaisia sisustuksia on tullut katsottua ihan jo tosiaan liki kyllästymiseen saakka. Mutta miten ihmeessä kyllästymiseen saakka, jos sisustaminen ja kauniit kodit kiinnostaa? Varmaan siksi, että kuva toisensa jälkeen on samaa täydellisyyttä. Samat kalusteet, samat tuoksukynttilät, samat kirjat täydellisen suorassa pinossa pöydällä.. Välillä jo miettii, että eletäänkö näissä kodeissa ollenkaan pelkän asumisen sijaan. Samalla kun on katsellut kuvia sisustuksista, on myös haaveillut omasta kodista. Tai jos ei ihan omasta, niin kodista, jossa olisi edes pieni piha.

Olkkarin varasängyltä

Nykyiselläänhän asun tyttäreni kanssa kerrostalokolmiossa ja asunto on vuokrattu. Joka on kyllä tätä sisustusinnostusta ja mahdollisuuksia rajoittava tekijä. Kun mitään ei oikeastaan remontin muodossa saa tehdä, eikä oikein kannatakaan. Jos joskus poismuuttaessa pitäisi kaikki palauttaa entiselleen. Mutta JOS saisin täällä jotain tehdä, niin päivittäisin keittiötä hiukan enemmän tähän aikaan. Vaihtaisin vetimet kaappeihin, uusisin keittiöntasot ja ehkä maalaisin yhden seinän. Saman tekisin olkkarissa. Tällä hetkellä sisustaminen keskittyy lähinnä pieniin esineisiin ja yksityiskohtiin. Tyynyihin, kynttilöihin ja muihin esineisiin. Jotain pientä ja edullista, kun ei ole tarvetta uusia huonekaluja tai hankkia mitään. Tai olisihan sitä, mutta ehkä sitten sinne seuraavaan kotiin :)

Viime aikoina "suurin" projekti on ollut oman makuuhuoneeni sisustaminen. Kun vanhempi tyttäreni muutti kotoa pois, vapautui minulle toinen asunnon makuuhuoneista. Sitä ennen nukuin olohuoneessa ja tarvitsin oikeastaan vain sängyn. Nykyisessä huoneessa kaikki on "uutta" ja ei kuitenkaan ole. Vaan olen ostanut huoneeseeni leveämmän sängyn ja muut kalusteet käytettyinä. Ihan uutta on oikeastaan vain matto :) Koko sisustuksen budjetti lienee jotain 200€ tai hitusen yli. Minulle itselleni käytetyn tavaran ostaminen ei ole mikään mahdottomuus tai ehdoton ei, mutta mitään kierrätyslavoja tai vastaavia en sentään lähtisi koluamaan. Mutta miksi ostaa uutta, jos uutta vastaavan ja itselleen sopivan saa käytettynäkin? Tekeekö se tavarasta ja samalla kodistasi jotenkin arvottomamman? Minusta näin ei ole, mutta ymmärrän kyllä, että kaikilla ei ole asiaan sama näkemys, vaan käytetty on liki samaa kuin arvoton roju. Ainakin kärjistäen sanottuna. Ja sisustaminen tuollaisella budjetilla on naurettavaa, jopa säälittävää. Toivon kuitenkin, ettei näin ajattelevia ihmisiä todellisuudessa montaa löytyisi.

Kuvissa niitä pieniä juttuja makuuhuoneestani. Vielä kun saan sen hyllyn seinälle..

Koti on kuitenkin jokaiselle se tärkein paikka. Kodista tekee kodin ihan muut asiat kuin esineet tai ulkoiset puitteet. Se tuntuuko koti kodilta on enemmänkin tunne kuin täydellinen sisustus. Vaikka nämä vuokrakolmion seinät eivät ole reilun kahden vuoden aikana saanut minua kiintymään itseensä, niin tämä on kuitenkin koti. Täällä eletään ja asutaan kuten kodissa pitääkin. Siitä huolimatta, että mahdollisuudet toteuttaa itseään on rajalliset ja unelmoi jostain muusta, mutta onneksi jo ihan pienillä asioilla voi kotia ja omaa mieltä piristää.

(Kirjoitin tähän ihan erilaisen lopetuksen, jossa sisustamisesta päästiin jo siihen, että mitä jos koti ei olekaan koti. Se turvallisin paikka. Tai ihan noin syviin vesiin en sukeltanut, muuten kirjoittamisesta ei tulisi loppua ollenkaan. Mutta kappas, teksti hävisi jonnekin. En sitten jaksanut kirjoittaa kaikkea uusiksi.)

Loppukevennykseksi muutama haavekuva Pinterestin sisustusjuttuja- kansiosta. Jos olisi mahdollisuus ja rajaton budjetti, niin koti olisi ehkä jotain tällaista. Tai sitten ei. Naisena kun saa muuttaa mieltään ja sisustusta :)

Minä olen Nainen

Otsikko lienee aika itsestäänselvyys. Kyllä, minä todellakin olen nainen :) Mutta millainen nainen minä olen, siitä voisin ehkä kirjoittaa jonkin rivin.
Minussa, kuten varmaan monessa muussakin ihmisessä ihan sukupuoleen katsomatta, on monta puolta. Kuin useita kerroksia päällekkäin. Pintaa, joka on sitä mitä minä näen peilissä päivittäin ja se mitä sinä näet. Niitä ulkoisia naisen ja naisellisuuden merkkejä minussa, mihin niin monella tavalla voi vaikuttaa. Kaikki ne ihanat, naiselliset jutut, joita käytetään näyttääkseen hitusen paremmalta. Tai no, edes ihmiseltä, joka ei ole juuri kaivautunut luolastaan :) Ihanat, turhat, mutta niin tärkeät jutut. Vaatteet, meikit, hiukset, kynnet... Ja kyllä, minä niin tykkään näistä kaikista, vaikka juuri nyt itseäni vilkaistessa sitä voi olla hitusen vaikea uskoa. Lempparikotilöhöasu päällä, hiukset vähän sinne päin, mutta sentään harjattuna tällekin päivää :)

Mutta niin, minussa on tämä kevyempi puoli naista, joka voi uppoutua katselemaan kaikkea kaunista netistä, lehdistä, telkkarista ja kauppojen hyllyiltä. Ihmetellä uutuuksia, haaveilla ja tehdä loputtoman pitkiä hankintalistoja niitä koskaan toteuttamatta. Ihailla kauniita vaatteita, kenkiä ja laukkuja. Laukkuja varsinkin, voi niihin ei kyllästy koskaan. Entäs sitten kaikki meikit ja kampaukset? Ihonhoito? Kaikki nämä on osa minua naisena ja minusta niin saa ja pitääkin olla, kunhan tämä kaikki pysyy kohtuudessa ja tasapainossa muun elämisen ja olemisen kanssa. Eikä siitä mitä olet ulospäin tule tärkeämpää kuin siitä mitä olet sisältä. Omalla kohdallani uskon ja toivon näiden asioiden olevan oikeassa järjestyksessä ja kohdillaan. Vaikkakin minulta löytyy jokunen huulikiilto liikaa. Mutta se kertoo minusta vain sen, että pidän huulikiilloista, ei sitä mitä olen ihmisenä. Sieltä pinnan alta.

Minä toivon, että ihmiset katsoisivat myös pintaa syvemmälle ihan jokaisen ihmisen kohdalla. Jos siihen on mahdollisuus. Sitä mikä oikeasti tekee ihmisestä juuri sen ainutlaatuisen. Kirjoitin otsikkoon, että minä olen nainen. Kun katsoo ihmistä ja sitä mitä hän todella on, niin sillä onko kyseessä mies vai nainen ei lienee ole merkitystä. Mutta millainen minä olen naisena, sieltä pinnan alta. Ensisijaisesti minä olen nainen tai vain minä. Aidosti tunteva ja välittävä ihminen. Äiti. Se määrittää minua myös naisena ja äitiys on muovannut minua myös ihmisenä. Opettanut ottamaan toisia huomioon, laittamaan omat tarpeet toiselle sijalle, huolehtimaan, hoivaamaan ja ennen kaikkea rakastamaan. Rakastan ja välitän todella paljon minulle tärkeistä ihmisistä. Vähän vieraammille ihmisille yritän olla ystävällinen ja suvaitsevainen. Minusta ehkä voisi sanoa, että olen kiltti ihminen, mutta on asioita, joita en hyväksy itsessäni enkä muissakaan ihmisissä. Epärehellisyys ja epäoikeudenmukaisuus on esimerkiksi niitä asioita, jotka saa minut välillä todella suutuksiin.

Olen sellainen huolehtija-tyyppi, joskus liiankin kanssa. Murehdin asioita ehkä liikaakin, minussa vain ei ole sellaista huoletonta heittäytyjä-tyyppiä tarpeeksi. Minä suunnittelen, pidän aikatauluista, säännöllisyydestä ja jopa rutiineista. Voisi kai sanoa, että olen (hiukan) tylsä tyyppi :) Minusta varmaan puuttuu vähän särmää, sellaista terävyyttä, jolla parannetaan maailmaa, viedään asioita eteenpäin ja saadaan äänensä kuuluville.
Toisaalta olen kyllä iloinen hassuttelija, huumorintajuinen ja varsinkin osuva tilannekomiikka saa minut ihan repeämään liitoksistaan. Sitten taas olen syvällisesti pohtiva, ajattelija. Mietin kaikkea mahdollista omasta elämästä aina maailman asioihin saakka. Tykkään keskustella ja kirjoittaa, kuten on varmaan jo tullut sanotuksikin. Olen myös vähän sellainen haaveilija, mutta en kuitenkaan mikään taivaanrannanmaalari. Minun haaveeni ja unelmani liittyy aika arkisiinkin asioihin. Tulevaisuuden suunnitelmiin ja elämään yleensä. Toki minä haaveilen myös asioista, joita ei ehkä tule koskaan saamaan tai toteuttamaan. Matkoista maailmalle tai ihan vaikka omasta pihasta parvekkeen sijaan :)

Minussa on niin paljon eri puolia, että se välillä ihmetyttää itseäänkin, saati sitten ihmisiä ympärilläni. Mutta suht hyvin tulen tämän sekalaisen kokonaisuuden kanssa toimeen, ainakin enimmäkseen. Ja oikeastaan on ihan ok olla minä, tällainen naisellinen hömppä, jolla on kuitenkin järki päässä. Sydän ja syli avoinna, hymyä ja kyyneliä :) Jos minä en olisi minä, niin kuka muu minä sitten olisin?

Kerro se kuvin

Niin paljon kuin tykkäänkin kirjoittaa asioita, niin yhtä lailla tykkään kuvata asioita ja tapahtumia. Ikuistaa kuviin jotain kaunista tai hetkiä, joita haluan muistella myöhemmin palaamalla hetkeen kuvan kautta. Se on kuitenkin enemmän kuin vain pelkkä muisto, mieleen tallennettu kuva tai tunne hetkestä. Kuvassa saa enemmän, tai ne molemmat.

Minulla ei ole kuvaamiseen mitään sen kummenpaa kuin kännykän kamera. Siinä helppous kyllä menee laadun edelle. Oikealla kameralla kuvattaessa kuvien laatu on luonnollisesti ihan jotain muuta kuin kännykkäkameran heppoinen räpsäisy, jossa tarkkuus, valoitus, pikselit ja muut hienot ominaisuudet ei vaan aina riitä. Mutta toisaalta se helppous, kun kuvaaminen on mahdollista missä ja milloin vain kovin pienin kantamuksin. Ja tokihan tämä on myös taidoista kiinni. Kameran kanssa minulla menisi jo pelkän tekniikan opetteluun jokunen hetki ja luultavasti ihan jokusen kerran hermotkin :) Ei sillä, etteikö kunnollinen kamera olisi ollut jo vuosia haaveissa. Se vain on sellainen sijoitus, että aina jokin muu on ollut tärkeämpi.

Mutta pidemmittä puheitta niihin kuviin, ilman sanoja ja selityksiä.

Mihin katosi fitness?

Lupasin eilisessä blogin aloituksessa kertoa tästä aiheesta, joka ei enää ole iso osa blogia eikä edes elämääni. On pakko vilkaista olan yli, palata ajassa taaksepäin. Mutta vain hetkellisesti ja tämän kerran. Vähän samalla tavalla kuin eteenpäin kulkiessaan voi olan yli vilkaista taakseen, mutta tuijottamaan ei voi jäädä, jos aikoo mennä kompastelematta eteenpäin. Tai voi toki pysähtyä ja katsoa taakseen, mutta silloin et pääse eteenpäin ja minä olen kulkenut eteenpäin omaa polkuani. Toki välillä olen vilkaissut olan yli ja varmasti jopa pysähtynyt, mutta enemmän minua kiinnostaa mitä on seuraavan mutkan takana kuin se mitä oli jo ohikuljetulla polulla.

Reilu kaksi vuotta sitten treenasin, dieettasin ja kuljin kohti mahdollisia ensimmäisiä fitnesskisoja. Se oli ollut jo vuosia tavoitteena ja sitä varten olin tehnyt paljon työtä, jopa niitä ei niin mukavia uhrauksia tai ainakin valintoja. Ottanut aikaa itselleni ja treeniin, syönyt tietyn ruokavalion mukaan ja elänyt siinä ns. fitnesskuplassa, jonka laji ja tosissaan harrastaminen oikeastaan vaatii. Elämä vain ei mennyt suunnitelmien mukaan, mitä se harvoin kyllä edes tekee, ja oli pakko tehdä valintoja oman jaksamisen ja tavoitteiden saavuttamisen välillä. Minä valitsin jaksamisen ja lopetin kisadieetin kesken. Päätös ei aikoinaan ollut helppo, mutta siinä elämäntilanteessa se ainoa oikea. On oltava armollinen itselleen ja tunnistettava omat rajansa. Minulla silloinen stressaava elämäntilanne vei mukanaan niin yöunet kuin ruokahalunkin, se on aika mahdoton yhtälö silloin olla dieetillä ja toivoa kropan toimivan halutulla tavalla.

Jatkoin kyllä treenaamista ja yritin syödä ruokavalion mukaan dieetin päättymisen jälkeenkin. Muutin tyttärieni kanssa Ouluun elokuussa 2013 ja treenit jatkuivat uudella salilla ja jonkin aikaa uudella innollakin. Kunnes treenistä alkoi kadota niin mielekkyys kuin motivaatio. En oikein löytänyt motivaatiota saati uutta tavoitetta ja kun oli treenannut niinkin kauan selkeä tavoite mielessään, sellainen "haahuilu" salilla ei tuntunut enää oikealta. Kysyin itseltäni useaan kertaan miksi teen tätä, onko oikein ajatella aina vaan itseään. Käydä töissä, mennä salille ja jos aikaa jäi, niin viettää sitä tyttöjen kanssa. Treenit harveni, menin salille kun siltä tuntui, eikä enää siksi että treeni oli pakko tehdä. Elämään tuli niin paljon uutta, sitä ihan todella alkoi huomaamaan ja näkemään asioita ympärillään ihan uudella tavalla. Olin puhkaissut kuplani ja oikeastaan se tuntui hyvälle.

Tuolla treenaan kun huvittaa- tyylillä olisi varmasti voinut jatkaa, jos en olisi loukannut selkääni marraskuussa 2013. Kyse oli työtapaturmasta. Ihan turvalliseksi ajateltu ja suunniteltu potilaan siirto muuttui hetkessä potilaan kaatumisen estämiseksi ja hänen turvallisuuden takaamiseksi. Ei siinä ehtinyt itseään miettiä eikä varoa. Äkkinäinen kierto ja taivutus selässä sai jotain aikaiseksi, mikä ei ole tähän päivään mennessä selvinnyt. Oli todella vaikea tottua tilanteeseen, jossa kroppa määräsi tahdin eikä toisin päin. Kun oli tottunut vaatimaan kropaltaan treenissä paljon ja saanut useimmiten haluamansa, niin oli todella vaikea hyväksyä tilannetta, jossa piti miettiä miten pääsee sängystä ylös. Selkä oli alkuun todella kipeä, kivut rajoitti normaalia elämää ihan päivittäin. Treeniä ei voinut edes ajatella ja niin ne jäi kokonaan. Eikä ole sen koommin takaisin tullut.

Tällä hetkellä liikunta on lenkkeilyä ja ihan rehellisesti sanottuna sitäkin liian vähän. Jonkin verran teen kotitreeniä painojen avulla ja käyttäen kroppaa vastuksena, mutta ei se kunnon salitreeniä korvaa. Yhtään väheksymättä kotitreeniä. Oikein tehtynä se on hyvinkin tehokasta ja vain oma mielikuvitus on rajana mitä voit tehdä. Ja aika monenlaista viritelmää on tullut kokeiltua :) Silti ja yhä, ehkä jopa kasvavassa määrin, minä kaipaan salille. Vähäinen liikunta ja erittäin lahjakkaasti räjäytetty ruokavalio sai tietysti myös painon nousemaan.

En koskaan kokenut saavutettua hoikkuutta sillä tavalla huikealta saavutukselta mitä varmaan voisi olettaa. Ehkä omiin kokemuksiin itsestä ja saavutetun työn tuloksista vaikuttaa sekin, että noihin aikoihin elin muuten varmasti elämäni vaikeimpia aikoja. Ainakin sitten eron aikoihin. Oma ulkonäkö tuntui tuolloin niin toisarvoiselta eikä kaikki muutokset omassa kropassa olleet suinkaan mieluisia. Koen saaneeni osan naiseudesta takaisin kilojen myötä, niin hassulta kuin se vaikuttaakin. Mutta en varmaan olisi nainen, jos sanoisin olevani tällä hetkellä tyytyväinen kroppaani. Tavallaan olen, mutta tiedän kyllä, että jokunen kilo olisi syytä lähteä :) Mutta ilman turhaa stressiä, pakonomaista tai tiukkaa dieettiä.

Onkohan väärin sanoa, että ilman fitnesstä, säännöllistä treeniä ja pyöristyneessä kropassa olen tällä hetkellä kuitenkin onnellisempi kuin pari vuotta sitten? Eikö se kuitenkin ole tärkeämpää kuin rasvaprosentti? :)

Uusi alku

Tästä se alkaa, blogin kirjoittaminen. Reilun kahden vuoden jälkeen uudelleen. Sisältö tulee taatusti olemaan jotain ihan muuta kuin silloin, tai sitten toisaalta taas ei. On asioita, jotka ovat yhä ennallaan. Minä olen yhä se sama ihminen kuin silloinkin. Ainoastaan treenit on sellainen asia, josta tuskin tulen kirjoittamaan, ainakaan siinä määrin kuin ennen. Ihan vain siitä syystä, ettei niitä enää ole entiseen malliin. Syistä miksi ei, tulen kyllä kirjoittamaan.
Tulen kirjoittamaan myös paljon muustakin. Omia ajatuksiani, mielipiteitä, omasta elämästäni. En tiedä kiinnostaako ne suuremmin ketään, mutta syy miksi kirjoitan on yksinkertaisesti se, että tykkään kirjoittamisesta. Ilmaista itseäni sanoin ja toivon mukaan myös kuvin, kunhan jälleen tulen tutuksi tämän bloggerin kanssa ja saan homman pelittämään myös iPadin kautta. Siinäpä sitä onkin haastetta, mutta yritän parhaani.
Minä siis todella kirjoitan vain omia ajatuksiani. Toivon, että lukiessasi huomioit sen. Voit olla ja luonnollisesti saat olla eri mieltä asioista ja halutessasi esittää omat ajatuksesi kommentoimalla. Toivon myös, että ymmärrät sen etten tahallani tai tarkoituksella halua pahoittaa kenenkään mieltä, loukata tai arvostella. Joten mahdollisesti jättäessäsi kommentin, ethän tee sinäkään niin.

Mutta nyt kun peli on niin sanotusti avattu, lupaan jatkaa kirjoittamista pian uudelleen. Näissä kahdessa menneessä vuodessa on tapahtunut niin paljon.. Jotain näistä menneistäkin tulen kirjoittamaan, sen näkee tai lukee sitten kun sanat alkaa soljua tyhjään blogipohjaan :)

Kiitos sinulle, joka palasit lukemaan ja sinulle, joka tulit vierailulle ensimmäistä kertaa!